maanantai 13. tammikuuta 2014

Tahtoikä

Vuosi ja 10 kuukautta. Silloin SE tömähti päälle. Olen siis saanut tutustua käytännössä (ja hieman teoriassakin) uhmaikään. Kallistun kuitenkin tässä ikävaiheessa mielummin käsitteen tahtoikä käyttöön. Ehkä vuoden/parin päästä olen valmis vaihtamaan käsitteen takaisin uhmaikään. Ei Pikkumuija uhmaa. Hän vaan tahtoo. Tai ei tahdo. Ehkä. Tai sittenkin... 

-Tahdon!
-Minä itte!
-Auta!
-Älä auta!
-Anna mulle!
-En halua!
-Haluun, haluun, haluun!

Tahtojen taistelua siis takana muutama viikko. Ollaan selvitty. Olen oppinut hurjasti uutta tyttärestäni, vielä enemmän ehkä itsestäni (ja paljon myös Isi Pööstä).


Tyttäreni on määrätietoinen ja looginen. Aina hetken kerrallaan. Hän heittäytyy kaikkeen sata lasissa kieltäytyen uskomasta epäonnistumiseen. Hän on luottavainen ja innostunut kaiken suhteen. Hän rakastaa ja vihaa koko suurella, melkein kaksivuotiaalla sydämellään. Hän iloitsee ja nauraa, vihaa ja raivoaa. Kaiken, niin kuin se olisi jotain ainutkertaista. Ja se on!

Minä. Ammattikasvattajana melko kärsivällinen ja ymmärtäväinen, olen vasta viime viikkoina päässyt kotona Kasvattamaan. Viime viikkoina olen huomannut toistavani rauhallisesti, mutta jämäkästi samaa asiaa. Ottavani vastaan sylissä itkupotkuraivareissa kiemurtelevalta Pikkumuijalta tahtojen salamointia päättäväisesti ja rauhallisesti kohdaten. Olen myös kokenut riittämättömyyttä, hetkittäistä häpeää, epäonnistuneisuutta, epävarmuutta. Vain harvoin olen korottanut ääntä. (Joo, todellakin olen kun Pikkumuija on ilkikurisesti kikatellen tehnyt jotain supermänttiä tietäen sen olevan kiellettyä.) Olen elänyt mieleenpainuvia ja kasvattavia hetkiä. Olet kasvanut itse ja löytänyt kasvunpaikkoja. Olen onnellinen ja kiitollinen joka hetkestä, niistä haastavistakin <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti