Mitä minusta tulee isona? Milloin olen iso? Mitä sitten tapahtuu kun on kasvanut isoksi?
Aikuiseksi kasvaminen on ollut pitkä ja paikoittain kivinenkin tie. Toisaalta taas hyvinkin kepeä ja hilpeä vailla huolen häivää huomisesta. Päivääkään en vaihtaisi, vaikka kaikki valinnat eivät niitä viisaimpia olekkaan olleet.
Ammatillisesti olen kulkenut kohti uusia haasteita, ottanut välillä sivuaskeleen hallinnossa ja palannut sitten taas kohti entistä uomaa. Mitä jatkossa, se muhii... Nyt mennään tällä ja haaveillaan ja suunnitellaan hiljalleen tulevaa.
Uusimpana olen saanut kasvaa äitiyteen. Ajallisesti lyhin, määrällisesti suurin. Kolmas kerta toden sanoi. Kolme vuotta sitten näihin aikoihin olin toistamiseen saanut kokea menetyksen syntymättömistä lapsista. Ensimmäisellä kerralla kuoli jäi yksi, toisella kerralla kaksi pienenpientä alkua. Olin niin surullinen, lohduton, masentunut, että se ne tunteet olivat viedä järjen. Kasvu teki sattui. Se teki kipeää fyysisesti ja henkisesti.
Nyt olen melkein kaksivuotiaan Pikkumuijan ylpeä ja onnellinen äiti. Kiitollinen, että olen saanut kokea tämän kaiken. Odottamisen jännityksen ja huolen. Synnytyksen, vaikken siitä juuri mitään muistakkaan. Vauva-ajan, jonka alku meni myös melkoisessa sumussa. Hymyt. Itkut. Valvotut yöt. Ensimmäiset haparoivat askeleet. Riittämättömyyden. Sanat. Lauseet. Laulut. Arjen, josta löydän päivittäin uusia kasvunpaikkoja. Pieniä, joihin voin kasvaa hetkessä. Ja suuria, joihin uskon ajan myötä kasvavani.
Mitä Pikkumuijasta tulee isona? Mihin lapseni vielä kasvattaakaan minua? Mihin yhdessä kasvamme? Sen kertoo jokainen päivä, hetki, kohtaaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti