Lenkki lähti alkuun pitkällä loivalla suoralla. Räntää puski naamalle, tossu nousi laiskasti, motivaatio oli vielä vähän hukassa. Kuinka kiva olisikaan ollut jäädä Pikkumuijan ja Albert Pöön kanssa rötväilemään ja viettämään leppoisaa sunnuntaiaamua. Noh, matkaan lähdettiin ja nyt mennään eikä meinata!
Seuraavaksi vastassa oli tiukka ylämäki, ei ihan lyhytkään. Nyt katsotaan lähditkö tähän leikkiin tosissaan, vai vaihtuuko juoksuaskel kävelyyn. Kun lähdin niin juoksen! Puuh, ylhäällä ja tahmeaa.
Hetken saa päästellä loivaan alamäkeen. Tämähän sujuu. Ylämäen painavat jalat vaihtuu kevyempiin ja tossu nousee. Samalla pitää alkaa jo valmistautua seuraavaan ylämäkeen, ja SE on pitkä. Ja aika jyrkkäkin. Enää ei mietitä ollaanko tässä tosissaan vai ei. Nyt mennään!
Viimeiset askeleet vain sen voimin että kohta tulee kunnon alamäki. Se ei ole pitkä, mutta niin ihanan kevyt pätkä ennen seuraavaa edelliseen verrattua niin lyhyttä ylämäkeä.
Näin mennään. Kuin elämässä. Kohti uusia vaiheita. Välillä helpompia, välillä vaikeita. Osa niin kevyitä ja helppoja että naurattaa. Osa taas niin tiukkoja vastamäkiä, että tekisi mieli luovuttaa. Mutta tasamaata... ei kiitos ainakaan minulle. Tämä sopii. Olen onnellinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti